Kuvagalleriasivulle
Paikoillanne, valmiit. HEP! Ja Fanni sai hyvän lähdön....

 

Frida ja Fanni talvisessa Ruissalossa

 

Tänään on ollut raskas työpäivä ja koiratkin olisi vielä ulkoilutettava. En millään viitsisi lähteä ulos. Eteisestä kuitenkin kuulu velvoittava "niips, niips.." tällä hetkellä vielä melko vaimeana, mutta koko ajan voimistuvana signaalina.

Ei auta, koirat autoon ja liikkeelle. Aurinko paistaa inhottavasti silmään ja kovaänisistä kuuluu raastava rockin räminä, suljen radion - päätäkin vähän särkee. Frida tuijottaa tiiviisti ulos ja tunnistaa paikan "önk, önk, öönk..." samalla alkaa

Tässäpä vasta keppi! Ja tuolle pikku riiviölle tätä en kyllä anna!"
"Anna nyt se keppi! Anna nyt tai mä... tai mä rökitän sut!
"Seuraa johtajaa" leikki ei oo enää hauskaa! Mä jään jälkeen! Oota! Hei, oota nyt!

malttamaton ravi ikkunasta toiseen. "Hiljaa siellä takana" karjaisen ja sadattelen mielessäni tollerini riehakasta ääntelyä. "Hiljaa" ärähdän uudelleen entistä vihaisempana. Frida katsahtaa minuun loukkaantuneena, mutta antaa piut paut komennolle.

Perille päästyämme pysäytän auton ja katson hetken jäältä heijastuvaa aurinkoa. Se häikäisee edelleenkin. Huokaisen ja nousen autosta. Avaan takaluukun ja näen kaksi innokasta silmäparia. "Frida saa tulla - Paikka - Odota - No niin Fanni laskeudutaanpa hitaasti - Mennään!"

Lähdemme kävelemään ja saavumme niemenkärkeen. "Istu!" Fridan jokainen hermo odottaa vapautuskäskyä, Fannikin vaistoaa, että jotain hauskaa on tulossa, ja istuu koko ajan minuun päin napittaen.

Älä kuule penu ala isottelemaan! Keppi on MUN!
*Nuuh, nuuh.* Ihan Fridalta haisee.. Kai mun tähän suuntaan sitä on seurattava!

 

"Frida vapaa, Fanni saa mennä!". Koirat lähtevät hurjaan juoksuun. Frida edellä kuin nauttien siitä, että pentu ei pysy mukana, pysähtyy sitten ja ottaa vainuja mereltä. Tunteekohan se suolan tuoksun ja jäiden kuminan? Sitten se kääntyy takaisin ja tuo minulle keppiä, "Ei Frida, ei nyt!" Pentu innostuu. "Minä haluan, anna minulle!". Koirat telmivät onnellisina lumessa. Hymyilen niiden kanssa.

Kevään ensimmäiset sinisorsat lentävät niemen yli, Frida vilkaisee niiden suuntaan, mutta keppi on lähempänä. Se jatkaa pennun härnäämistä ja riehuminen yltyy. Välillä pentu on kiinni

Wuf,Wuf! Anna se keppi mulle! Sä oot syöny sitä kolmen kuvan verran!
Höh! Löysihän tuo riiviö minut! Ja minäkun niin toivoin, että se eksyisi.

Fridan korvissa välillä tassuissa, mutta keppiin se ei pääse kiinni. Sitten molemmat valpastuvat "vuf, vuf" Frida haukkuu matalalla rintaäänellä. "Väyh, väyh" yhtyy pentukin mukaan. "Ei siellä mitään ole, lakatkaa nyt" torun huvittuneena. Tietä myöten kuitenkin lähestyy sauvakävelijä. Komennan koirat seuraamaan ja lähdemme eteenpäin. Mereltä päin alkaa vähitellen tuulemaan ja ilta hämärtyy, Frida ja Fanni jolkottavat rauhallisesti tarkastaen polulle jätetyt käyntikortit ja tarpeen tullen kuittaavat ne.

Saavumme takaisin autolle. Jutustelen koirien kanssa. Kerron niille miten hienoja tyttöjä ne ovat. Ilta aurinko kultaa kauniisti horisontin ja koirat kiipeävät autoon. Lähdemme liikkeelle ja

*Mrrrrr* Toistan jälleen SE ON MUN KEPPI!!!!
Joo, täytyyhän mun myöntää tulin vast tokana maaliin, mut, kun tuli bensa-vuoto välillä ja se hidasti matkaa...

avaan radion. Kovaäänisistä alkaa tulvia Louis Armstrongia, koirat asettuvat makuulle ja kaikki huoahtavat tyytyväisinä.

 

Kotiin päin käy Tollerin tie! Keppi tosin jäi, kun sanottiin, että se saattaa olla hieman iso autossa...

Sivu julkaistu 17.3.2002